Arvoisat ministerit Li Andersson ja Aino-Kaisa Pekonen, kirjoitan tämän kirjeen teille.
Pienten, alle 500 henkilön tapahtumien järjestäjät ovat kyllä melko pahassa löysässä hirressä myös. Ovat yleensä pienyrittäjiä tai vapaaehtoisjärjestöjä, harrastusyhteisöjä. Harvalla on vakuutusta, josta saisi jo tähän mennessä kertyneet markkinointikulut saati sitten säännölliset vuosikulut.
Jos aikoo saada yleisöä paikalle kesätapahtumaansa, pitäisi voida markkinoida ja myydä ja valmistella tai sitten perua.
Monille yhteisöille juuri kesällä tienataan talkoilla järjestäen (niin kylätapahtumat, pienet festarit kuin kesäteatteritkin) tulot koko vuoden sosiaalisen toiminnan pyörittämiseen ja virkistystoiminnan järjestämiseen kansalaisille. Näillä yhteisöillä ei ole mahdollisuutta hakea korvausta mistään.
Lisäksi kerrannaisvaikutukset paikallistalouteen aiheuttavat talousongelmia kylien pienille yrityksille, koska heillekin kesätapahtumat tuovat merkittävän osan vuoden tuloista.
Toivotaan, että edes 3.5.2020 saadaan selkeät koko kesän kattavat tiedot ja ohjeet (sekin on alkukesän osalta myöhäistä)! Ei riitä, että kesäkuussa tai kuukausittain ilmoitetaan, saako järjestää vai ei ja millä rajoitteilla.
En tarkoita, että ihmisten terveyttä uhattaisiin ja ettei siitä välitettäisi. Suomessa on kuitenkin paljon riskiryhmiin kuulumattomia ja ihmisten mielenterveys ja vireys kaipaa toimintaa ja tapahtumia ja tapaamisia. Riskiryhmiinkin kuuluvat voisivat nauttia elävistä tapahtumista etäisyydet ja rajoitteet huomioiden.
Pienet yhteisöt koronan kurimuksessa eivät saa tukea mistään!
Pitkän eristyksen jälkihoitoon ei riitä pelkästään kuntien ja valtion resurssit (rahat ja henkilöstö ja kankeat isot organisaatiot). Tarvitaan myös vapaaehtoisjärjestöjä, talkoolaisia. Mutta riittääkö niitä?
Riittäkö voimavaroja ja mielenkiintoa, jos pienyrittäjät ja aktiiviset talkoolaiset maksavat omasta rahapussistaan yritysten ja yhdistysten kulut? Summat ovat suuryrityksiä pienempiä, mutta voivat traumatisoida koko yhteisön ja talkootoiminta loppuu kokonaan. Mistä he voivat saada taloudellista ja henkistä tukea jaksamiseen ja toimintamahdollisuuksien ylläpitämiseen tulevaisuudessa?
Esimerkkinä omalta noin 850 asukkaan kylältä muun muassa urheiluseura, joka kesän tanssilavaa ja kahviota pyörittäen ylläpitää urheiluseuran taloa ja kylän liikuntatoimintaa ja on kehittänyt tilojaan osin pankkilainan osin Leader-tuella.
Toisena esimerkkinä kylän Kehittämisyhdistys, joka provisiotuloilla ylläpitää kyläapteekkia, asiamiespostia, kylän palvelupistettä, palveluinaan muun muassa lipunmyyntiä kylän teatteriin, kylän tuotteiden myyntiä, kopiopalvelua, julkaisee kylälehteä (joka jaetaan viikoittain talkoilla joka talouteen, talvella 550 kappaletta, kesällä 750 kappaletta, mainostulot vähentyneet koronan vuoksi), taloushallintoa kylän yhdistyksille ja pienille yrityksille, hoitaa kaupungin poikkeustilojen aikaista huolenpitoa.
Ja kolmantena teatteri, joka on rakentanut (Leader-hankkeella) kahden viime vuoden aikana kesäteatterin katsomoon katoksen ja huvialueelle uudet saniteetti- ja pesutilat, lopulliset kustannukset yli 190 000 euroa. Pankkilainaa 60 000 euroa, joten korkoihin ja lyhennyksiin tarvittaisiin rahaa vuosittain 8 700 euroa.
Pitkä eristyneisyys kadottaa myös sosiaalisia taitoja, sosiaalista pääomaa, jolla talkoohengessä toteutetaan erittäin merkittävää ennaltaehkäisevää työtä edistäen yhteiskunnan toimivuutta ja säästäen yhteiskunnan rahoja.
Tuleeko meille jossain muodossa vastaavia ongelmia, kuin sairaalaan joutuneilla ikäihmisillä, jotka laitostuvat hyvin herkästi ja tarvitaankin pysyvää yhteiskunnan järjestämää hoitoa/toimintaa?
Anne Kahelin
Eräjärvi
