Mottimetsästä me saatiin kihlarahat, yhdessä lastattiin sitä varten 17 syltä puuta. Vuonna 1920 heinäkuun 24. päivä mentiin naimisiin eikä kertaakaan olla riidelty, ei ole ollut suunkopua pahuuteen, muisteli Orivedellä Suomaseman kylässä rouva Lyydia Vuorikoski kultahääpäivänään.
Kultahääpäivä on aina suuri tapaus. Vuorikoskille on tuo päivä erityisen iloinen sen tähden, että talon isäntä, Tapani Vuorikoski, joka on ollut halvaantumisen vuoksi hoidettavana Oriveden kunnalliskodissa jo toista vuotta, on juhlien vuoksi päässyt kotiin.
– Minä hain torstaina meidän isän kotiin juhlimaan, kertoi Lyydia Vuorikoski.
– Kunnalliskodista luvattiin juhlalomaa ensin yhdeksi yöksi, mutta minä sanoin, että antakaa lupa nyt ainakin kolmeksi yöksi. Tiistaina minä hänet nyt vien takaisin.
– Me olemme aikanamme lähteneet ihan tyhjästä. Nelisenkymmentä vuotta sitten muutimme tänne Suomasemaan, jatkoi Lyydia Vuorikoski.
– Olemme asuneet tätä taloa siitä lähtien ja jo vuosia kahdestaan viljelleet näitä maita. Lapsia meillä on ollut kolme, kaikki tyttöjä. Näistä on kuitenkin enää vain yksi lapsi elossa. Lapsenlapsia meillä on niinikään kolme. Kaksi lapsenlasta minä olen hoitanut aikuisiksi muutaman vuoden vanhasta. Näistä on poika nyt sotaväessä. Hän käy mummua usein katsomassa ja on luvannut tulla mummun ja vaarin juhliinkin.
Lyydia Vuorikoski asustaa nyt yksin taloaan miehensä sairastumisen jälkeen. Touhuaminen ei ole häneltä kuitenkaan vieläkään vähentynyt. – Minä en ole ollut yhtään päivää laiskana, hän sanoi. – Kun meidän isä on aina vähän sairastanut, olen minä nyt 71-vuotiaana, miestäni viisi vuotta nuorempana, pirteä ja terve, mitä vähän on suonikohjuja, ei muuta. Minä panin äskeittäin vielä heinänkin seipäille. Sipuli- ja perunamaata olen perkaillut. Matonkudonta on mieluisinta työtäni nykyään. Ohjelmaa antavat tietysti myös torstaiset käynnit sairaalassa. Näitä juhlia varten olen leipoillut, vaikka olen saanut apuakin. Nuukana sain häitten vuoksi olla, mutta olen sanonut, että olen vaikka elokuun syömättä, mutta juhlia pitää.
Juttu on julkaistu Oriveden Sanomissa 23.7.1970. Se julkaistaan uudestaan juuri sellaisena kuin se on 50 vuotta sitten lehdessä ollut.
