Eräjärventie on kokoonsa nähden hyvin vilkas: päiväsaikaan kulkee solkenaan henkilö- ja pakettiautoja, moottoripyöriä, pyöräilijöitä, kilpapyöräletkoja, mopoautoja, maitoauto, hälytysajoneuvoja, motonkuljetuslavetteja, tukkirekkoja. Joskus tarvitaan hinausautoakin. Eräjärventietä onkin kutsuttu leikkimielisesti lempinimellä ”Eräjärven Grand Prix”. Vaan kuinka olikaan ennen?
Jooseppi-isoisäni teki vuonna 1913 Päilahden Mattilan Eetvartti-isännän kanssa tontinvuokrasopimuksen tästä Kanniston palstasta. Arentiehtoihin kuului, että Kallion lapset pitävät huolen, etteivät Mattilan lehmät päässeet Eräjärventietä mökin ohi Likoahteenmäestä naapurikylän, Lyytikkälän, puolelle. Helmi-tätini (1915 – 2005) kertoi pienenä kipittäneensä tietä matkaavien hevoskiesien perään. Oli kiire avata Pajukannan tiehaarassa yläveräjä, sitten pinkaisu alaveräjälle. Sakkolan isäntä palkitsi avuliaisuudesta pennosella.
Maaliskuussa -18 Eräjärventietä kohti Oriveden asemaa kulkivat sotajoukot, ensin tulivat punaiset, perässä valkoiset. Tätini ensimmäinen lapsuudenmuisto onkin, rapiat kolmivuotiaana, kun ”tieltä mökkiin poikkesi miehiä leipää pyytämään”. Olojen rauhoituttua perusti Saarisen Manu Nuottajärven Työväenyhdistyksen. Manun mökiltä marssittiin vappuna lippujen kanssa Eräjärventietä Aholaan.
Ennen kuin Päilahden koulu valmistui, käytiin Pajukannasta asti koulua Vehkalahdessa. Kuljettiin jalkapatikassa. Joskus saattoi talvella päästä tutun isäntämiehen kutsumana hevosreenjalaksille. Tie kulki vielä vanhan Hullunmäen kautta, paljon ylempää kuin nykyinen tie. Joulukirkkoon mentiin Joosepin potkukelkalla. Hullunmäessä piti nousta jaloittelemaan. Kirkon kiviaidan vieressä saattoi olla toistasataa polkukelkkaa parkissa. Hevoset oli sidottu metallilenkkeihin kiinni. Kesäaikaan kulkivat mökkiläiset, esimerkiksi Aino-isoäitini, kirkolle paljasjaloin, etteivät kallisarvoiset, suutarin tekemät nahkajalkineet kuluneet pohjasta ennen aikojaan puhki. Vähän ennen Kirkonmäkeä otettiin puulaatikosta nahkakengät ja laitettiin jalkaan.
Helmi-tyttö laitettiin joskus viemään Kallion mökin lehmää sonnin luokse Liljevikiin. Menomatka oli kuulemma yhtä matalalentoa. Paluumatka tultiin hyvinkin rauhallisesti. ”Joka kesä mentiin Eräjärvelle lähetysjuhlille. Isä meni pyörällä ja vei minua pyörän tangolla. Oli kärrytie. Rönninsalmella oli lossi, jolla mentiin yli. Monesti piti odottaa, kun lossi oli juuri toisella rannalla. Lossimies veti kapulalla köydestä ja lossi kulki. Sekin oli ihmeellistä. Silloin ei matka jalkaisinkaan Eräjärvelle tuntunut pitkältä. Äitikin opetteli ajamaan polkupyörällä. Mutta se jäi ainoaksi pyörämatkaksi, sillä hän kaatui niin monta kertaa, ettei enää pyörällä ajanut.”
Eero-isäni oli kova pyöräilijä. Nuoret miehet ”hulluttelivat”. Eräs kisa oli, kuka pääsee Hullunmäen päältä vartalolla ”vemputtamalla”, rullaamalla, koskematta pedaaleihin, mahdollisimman pitkälle Vehkalahteen. Eeron kovin suoritus oli ajaa ilman käsiä Eräjärveltä Orivedelle! Eero oli yksi seitsemästä Ponnistuksen kyläpiiripäälliköstä. Hän järjesti kylän poikasille urheilukisoja. Korkeutta ja pituutta hypättiin Pinkarin pihassa, mutta satasta paineltiin Eräjärventiellä.
Sotavuosina ja pula-aikana liikennöitiin häkäpönttöautoilla. Sekajunissa kuljetettiin matkustajien lisäksi tavaraa avolavalla. Pikkukyliinkin, mm. Pitkäjärvelle, oli oma onnikkavuoronsa. Hilja-täti saattoi Kallion porttia lähestyttäessä maanitella Eino Kilttiä. ”Olisiko Eino niin kiltti, että pissauttaisi tuohon portille. Kävisin sisartani tervehtimässä.” No, Einohan pysäytti, ei olleet aikataulut niin minuutin päälle.
Vuonna 1966 Eräjärventie asvaltoitiin, pahimpia notkoja täytettiin, mutta mutkia ei juurikaan oikaistu. Silloin alkoi tapahtua. Läheinen Likoahteenmäki oli (ja on) liikaa monen ajotaidoille. Naapurin Matti-isäntä istuskeli Rönni-iltana pirtinikkunan ääressä. Pihalla oli traktori hinausvalmiina. Autot tulivat mäkimutkasta yleensä avoimelle heinäpellolle tai kaurahalmeeseen. Kerran Helmi-tätini oli moittinut kuskia: ”Aina sitä Mattia vaivaatte, saa olla teitä jatkuvasti traktorillaan tielle hinaamassa, maksakaa jotain!” Seuraavana päivänä Matille ilmestyikin vetopalkkaa elävä kana. Vuosikymmenten mittaan on lähemmäs 40 kertaa auto karannut ulos tieltä parinsadan metrin matkalla. Kauppa-autoja kulki 60-luvulla kolmekin kertaa viikossa. Hämeenlinnasta Orivedelle aamupäivällä kulkenutta onnikkaa kutsuttiin ”orivesiläiseksi”, takaisin iltapäivällä palaavaa ”hämeenlinnalaiseksi”.
Kuljin takavuosina Eräjärventietä kirkolle ja takaisin apostolinkyydillä, sittemmin kauramoottorilla, nykyään sähköpyörällä. Tutuksi ovat tulleet tuulet ja tuiskut, kesäillat, mäyrät, yölaulajat, kaljamat, revontuletkin, pöllönhuhuilut. Perhostoukat nostan pois tieltä liiskaantumasta. Lintu-, vaskitsa- ja oravavainajat, tieliikenteenuhrit, vain totean. Eräs talvi kuskasin Kiikanmäestä kilometrin lautatavaraa pienissä erissä runkoon kiinnitettynä. Tarakalla on kulkenut monet sementtisäkit ja kutteripaalit, kerran Kuhmalahden kirkolta keinustoolikin.
Eräjärventientuntija, Helmi-tätini, kuvailkoon kansakouluopettajan pedanttisuudella vielä neljännesvuosisadan takuista rallilauantaita (Rönnissä on huoltotauko) 24.8.96: ”Istun kesän viimeisiä hetkiä pihakeinussa. Katselen samalla pian tulevia kilpa-autoja, on nimittäin Jyväskylän ajot. Siitamasta tulevat autot ja tietysti seuraa muita autoja. Päätin, että jospa lasken, montako autoa menee tunnin aikana klo 13 – 14 ja tulos on: 462 autoa, 20 moottoripyörää, 5 polkupyörää, 1 helikopteri, 2 lentokonetta. Olemme todella vilkasliikenteisellä paikalla muutoinkin eikä vain autourheilupäivänä. Näin kesäni loppuu mökillä näinä päivinä. Alku oli sateista, mutta loppukesä aivan hellettä. Kiitos kanssaolijoille.”
