60 vuotta, miehen iän verran, on tilanomistaja Kauko Huitu ajanut autoa. Oppi taidon vaistomaisesti, otti salaa isän auton, Adlerin. Pystyi 13-vuotiaana pojankoltiaisena tuota ihmevehjettä kuljettamaan. Ja siitä se alkoi: pitkä, rikkeetön harrastus — mikä jatkuu. Automerkit ovat vaihtuneet, mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana Huitun käsissä on ollut samaa taattua merkkiä puolentusinaa: Peugeoita.
Adlerista se alkoi…
”Isä oli puhunut, että kyllä auto pitää hankkia, kun niitä nyt alkaa tulla Suomeenkin. Tilasi sen sitten (v. 1910) Nikolajeffiltä Helsingistä, mutta vasta seuraavana vuonna auto saatiin. Se tehtiin kuin räätälintyönä tilaajan vaatimusten mukaan: siihen voitiin kiinnittää kuorma-auton lava pultein tarpeen tullen. No —, lavakin tuli, mutta ei sitä käytetty, kun kohdakkoin meille ostettiin myös kuorma-auto.
Kartanon työmiehen, Lahtisen, isä lähetti autonajajan oppiin Nikolajeffille. Mies oli siellä kuukauden ja oppikin sen verran, että auto uskottiin hänelle. Opettaa muita hän ei kuitenkaan osannut, ja omin avuin opeteltiin — salaa — ajamaan.
Kun Lahtinen sitten kerran oli autoa joen rannassa pesemässä, otin vaunun salaa. Se oli ensimmäinen julkinen ajeluni. Siitä on kulunut 60 vuotta. Olin silloin 13-vuotias.
Adler oli meillä vuoteen 1919, ja se oli ahkerassa käytössä. Vuonna 1913 hankittiin Opel-kuorma-auto, maamme ensimmäisiä, ja seuraavana vuonna samanmerkkinen henkilöauto. Autoja ei silloin katsastettu, ei myöskään tarvittu ajokorttia”, muistelee Huitu noita maamme moottoriajoneuvoliikenteen pioneerivuosia.
22 hv — 60 km / h
Kauko Huitun isä, Vihtori Huitu, oli valistunut ja edistyshaluinen ison talon isäntä ja monen luottamustoimen haltija, mm. Viipurin läänin maamiesseuran puheenjohtaja. Huitut omistivat Johanneksen tehdaspitäjässä mm. Kaislahden kartanon, jossa oli viljeltyä 250 ha sekä sivutiloja. Tilalla oli oma meijeri ja karjanhoitokoulu. Kartanoon hankittiin suoraan USA:sta maamme ensimmäisiä traktoreita kohta vapaussodan jälkeen. — Autoja myös tarvittiin, ja niitä käytettiin vilkkaasti.
Kauko Huitu muistaa vielä — tottakai, ensimmäinen ajokki! —Adlerin, johon tutustui perinpohjin. Hän työskenteli kartanon metalliverstaassa jo sitä ennen. Ohjauspyörä oli Adlerissa oikealla puolella, vaihteet ja käsijarru korin ulkopuolella, ratissa käsikaasun ja sytytyksen säätövivut. Magneettisytytys, etulyhdyissä karbidi, takalyhdyissä petrooli valonlähteenä, mutta ei yleensä pimeän aikaan ajeltu. Bensiinitankki, 42, l oli etuistuimen alla, joka tästä syystä oli korkealla.
Hevosvoimia oli 22, nopeus n. 60 km / h, riitti niillä teillä mainiosti. Adler oli hyvä ajaa, söi kyllä rutkasti bensaa, mutta moottoriääni oli vaimea. Peukaloin autoa, ja asensin siihen myös ns. vapaan aallopin, mikä tuolloin oli suurta muotia. Auto piti silloin kovaa ääntä. Renkaat vain pakkasivat yhtenään räjähtelemään.
”Liikenne on vallan toista kuin puolen vuosisataa sitten: Viipurin ja Tampereen matkalla ei esim. nähnyt autoa ensinnäkään silloin. Enää ei tarvitse availla valtatiellä veräjiä. Johanneksen-Viipurin maantiellä oli niitä kaksi, ja niitä oli availemassa poikia jotka hanakasti olivat paikalla harvinaisen autonäänen kuultuaan. Avaajia varten otettiin aina autoon erityinen ”kolikkopussi”, josta pojille viskattiin avauspalkkio.”
Muistaakseni v. 1921 — kertoo Huitu edelleen — alettiin moottoriajoneuvoja katsastaa Viipurissa. Työ uskottiin teollisuuskoulun rehtorille. Niihin aikoihin alkoivat nimismiehet myöntää ajolupia, ajokortin edeltäjiä. Alussa ei tarvittu, eikä käytetty autoissa rekisterikilpiä; autohan oli tuiki harvinainen Viipurissakin. Oma-aloitteisesti valmistettiin sitten Kaislahden pajassa ensimmäiset kilvet: ”Johannes 1” ja ”Johannes 2”.
Huoltoasemia ei silloin ollut Johanneksessa, ei muuallakaan, ja polttoaine kuljetettiin tynnöreissä Kaislahteen. Autoissa täytyikin pitää varatankkeja, milloin lähti vähänkin pidemmälle matkalle. Niinpä, kun Johanneksesta lähdimme Tampereelle, sai lähdön jälkeen ensi kerran bensiiniä ostaa Lahdessa (Rautakauppa Alstasta). Kerran olin jäädä taipaleelle, mutta kun sekoitin hiukan paloöljyä bensaan, pääsin perille. Auton moottori oli tuolloin harvatahtisempi. Mutta pysäyttää sitä ei sopinut!
”Nykyinen auto on vallan toinen kuin taannoiset adlerit ja opelit: nopea, mukava ja paljon turvallisempi. Mutta vikoja vieläkin on, jopa perusvikoja. Pha epäkohta on myös ruostumisalttius: korroosio syö auton tuotapikaa, ellei hoida ajoneuvo huolella.
Nykypäivän autoilija liikennemerkkiviidakossa
Nykypäivän autoilija ajelee todellisessa liikennemerkkiviidakossa ja monesti nousee käsi tukkaan: mitä nyt, ja miksi näin? — Olen seuraillut esimerkiksi tienrakentajien touhua ja kummastellut sitä: tienkorjauksen tai -rakentamisen merkki, nopeuden (esim. 50 km/t) rajoitus vaatii vielä lisämerkin: ja hitaasti! Ja sittenhän nuo merkit ”unohtuvat” sinne kauas, vaikka tienteko edistyisi kuinka nopeasti.
Kuntolenkeillä olen lenkkitoverin kanssa monasti nähnyt, kuinka kirkonkylässä uuden ja vanhan valtatien risteyksessä, Kankaanpään huoltoaseman luona, vieraat ajajat ovat ymmällä! Jyväskylän viitta kun osoittaa väärään suuntaan, kirkonkylään! — Käänny siinä ahtaassa liikenteenjakajassa ja vilkkaassa paikassa sitten! — Vähän alempana on neljän tien risteys vaatii ehdottomasti valo-opastetun liikenteen johdon; sillä pärjätään, eritasoristeystä ei välttämättä tarvita, sanoo veteraani.
Ja Kauko Huitu tietää, mitä puhuu. Hän on rutinoitu, kokenut ja taitava, todellinen herrasmiesautoilija. On sitä myös virallisesti: isännänkammarin seinällä on mm. MAL:n myöntämä kunniakirja, liiton kultaisen ansiolevykkeen todistus. — ”Arvokkaasta työstä maamme moottoriajoneuvoliikenteen hyväksi”, mainitaan tekstissä.
Juttu on julkaistu Oriveden Sanomissa 26.8.1971. Se julkaistaan uudestaan juuri sellaisena kuin se on 50 vuotta sitten lehdessä ollut.
