– Jos kuolevat, niin kuolkoot, päätti Juhani Lundén.
– Mutta toisaalta olin satavarma, etteivät ne kaikki kuole. Luonto ei ole niin tyhmä, että se antaisi niiden kaikkien kuolla.
2000-luvun alussa Juhani Lundén oli lopen uupunut. Salokuntalaisen tilan isäntä oli kyllästynyt peltojen ympärikiertämiseen ja EU-byrokratiaan – ja mehiläisissä esiintyvien varroapunkkien torjuntaan.
Lundénista tuntui inhottavalta kaataa oksaalihappoa pesään, eläähän hunaja mielikuvissa puhtaana luonnontuotteena.
– Ajattelin, etten halua tällaista mehiläishoitoa. Lisäksi olin idealistinen ja ajattelin, että pystynkö tässä elämässäni saavuttamaan jotakin, jolla olisi oikeasti merkitystä.
Samaan aikaan hän alkoi vähitellen vähentää hoitamiensa mehiläisten punkkitorjuntaa niin, että vuonna 2008 se oli nollassa.
Vaikka oksaalihappo suhteellisen luonnonmukaista onkin, ennen lopetuspäätöstä Lundén tunsi olonsa myrkyttäjäksi. Mehiläiset eivät oksaalihaposta pidä, mutta sitä tarvitaan varroapunkin tappamiseksi.
– Se on maailmanlaajuinen tuholainen, joka tappaa kaikki mehiläispesät viimeistään kolmessa vuodessa, jos ei tehdä mitään. Se on sama punkki ympäri maapallon. Mehiläinenkin on sama läntinen hunajamehiläinen.
Totaalinen katastrofi
Mitä punkkien torjunnan lopettamisesta sitten seurasi?
– Totaalinen katastrofi kolmen vuoden välein. 70 prosenttia mehiläispesistä kuoli, ja loputkin olivat heikkoja.
Lundén ei kuitenkaan luovuttanut. Hän vähensi torjuntaa pikkuhiljaa, koska ajatteli, että voi näin antaa mehiläisille aikaa sopeutua torjunnan vähentämiseen.
– Aina vain koitin nousta suosta. Tein jaokkeita ja pesiä. Työ oli tolkuton, ja hunajasadot romahtivat. Taloudellisesti tässä ei ole ollut mitään järkeä, vaan olen menettänyt varmasti satojatuhansia euroja.
Välillä Lundén ajatteli olevansa täysin hullu.
– Jossain vaiheessa kuitenkin tuli käännekohta. Silloin ei enää kannattanut kääntyä takaisin, vaan jatkaa samalla linjalla. Olinhan valmistautunut siihen, että nämä kaikki kuolevat.
Erityisesti vuosi 2016 säilyy Lundénin mielessä romahduksen vuotena.
– Silloin ajattelin, että koko mehiläishoito loppuu, mutta toisaalta olin valmistautunut romahdukseen. Tiesin, että tämä on riskihommaa.
Lundénille jäi käteen neljä kunnon pesää ja muutamia huonoja. Alun pitäen niitä oli ollut toista sataa, ja näistäkin oli useaan otteeseen kuollut se 70 prosenttia.
– Lopuksi uusien pesien jakaminen ei enää onnistunut.
Alku keinosiemennykselle
Koko jutun ydin on kuitenkin siinä, mitä Lundénille jäi.
– Jäljelle jääneet mehiläiset olivat jossain määrin sukua keskenään. Tämä antoi hyvin vahvaa toivetta siitä, että genetiikka on puuttunut peliin. Tiesin, että minulla on tässä nyt kultakimpaleet. Nämä ovat nyt ne mehiläiset, jotka ovat oikeasti kestäviä.
Punkkeja kestävien mehiläisten lisäksi Lundén sai valtavasti lisäuskoa.
Ja mitä idealismiin tulee, samaan aikaan hän sai lisäpontta mehiläisten keinosiementämisen aloittamiselle. Kyllä, luit aivan oikein. Myös mehiläisiä keinosiemennetään, eikä kyseessä edes ole mikään uusi tekniikka, vaan Keski-Euroopassa se on ollut rutiinia jo vuosikymmeniä.
Myös Lundénilla olivat olleet mehiläisten keinosiementämiseen soveltuvat laitteet jo vuosikausia ennen kuin hän lopetti paritustarhan käytön.
– Jalostuksessa on tärkeää, että sekä isäpuoli että äitipuoli valitaan ja pariutuminen on hallittua. Luontainen pariutuminen tapahtuu niin, että kuningatar lähtee häälennolle jopa useamman kilometrin päähän, ja myös kuhnuri voi tulla vastan useamman kilometrin päästä. Siellä on sitten jo muiden hoitajien pesiä, joihin ei voi vaikuttaa.
Heinäkuinen urakka
Keinosiementämisen jälkeen emo alkaa munia kahdeksan vuorokauden kuluttua pesään palauttamisesta. Prosessi on vähän hitaampi kuin vapaasti pariutuneilla, mutta:
– Keinosiemennyksellä olen saanut paremmin munivia emoja kuin luonnossa.
Osansa on myös ilmoilla: jos on huonot ilmat ja huonosti kuhnureita, pariutumisprosentti voi jäädä hyvinkin huonoksi.
50–80 emoa vuodessa. Sen verran Lundénilla on urakkaa heinäkuulle.
– Ajankohta on laskettava kalenterista. Nyt on ollut niin kylmää, että on täytynyt odottaa, että kuhnurikehät on voinut laittaa pesään emon munittaviksi. Kuhnureiden kuoriutumiseen menee 24 vuorokautta, ja siitä menee kaksi viikkoa ennen kuin ne ovat sukukypsiä.
Pääasiassa ulkomaille
Emoja kasvatetaan vain tarpeen mukaan. Niille tarvitsee kaikille löytää kodit. Etupäässä niitä myydään ulkomaille, koska harrastajat Suomessa eivät niitä osta.
– Niille on oltava oikeasti tarvetta, sillä keinosiemennetty emo maksaa yli kymmenkertaisesti normaaliin verrattuna.
Lundénin mukaan Puola on Euroopan keinosiemennyksen ykkönen, ja siellä rahtisiementäjät siementävät kymmeniätuhansia emoja vuosittain.
Tarvetta on esimerkiksi isoilla kasvattajilla, jotka haluavat mehiläisiltään hyvää hunajasatoa, talvensietokykyä ja rauhallisuutta, mutta ennen kaikkea geneettistä kestävyyttä.
– Eivät he ole välttämättä minun kaltaisiani idealisteja, vaan haluavat arkeensa helpotusta: mehiläisiä, jotka antavat vähän anteeksi. Mehiläishoitajat alkavat olla epätoivoisia, sillä mehiläiset kuolevat, vaikka he tekevät kaiken. Punkkien taudinaiheuttamiskyky on pahentunut.
Unelma tulevaisuuteen
Kuitenkin se, että kaikki mehiläishoitajat luopuisivat torjunnoista, on Lundénin mukaan toistaiseksi utopiaa.
– Niin kauan kuin oksaalihappo toimii, ei harrastelija arvosta kestävää mehiläistä ja lähde muuttamaan omaa kantaansa ja toimintatapojaan.
Visio vuodelle 2035 Lundénilla kuitenkin on:
– Suomessa olisivat edellytykset luopua torjunnoista kokonaan Euroopan ensimmäisenä maana, koska täällä mehiläistiheys on kuitenkin melko pieni. Punkkeja ei välttämättä tule naapuripesistä niin paljon kuin Euroopassa. Tämän takia voitaisiin asettaa sellainen tavoite, että me luopuisimme torjunnasta. Tämä vaatisi sen, että kestävää kantaa levitetään muiden mehiläishoitajien keskuuteen.
