Tähän tapaan todetaan usein: ”Ukrainaa kohtaan tunnetaan yhä sympatiaa, mutta arkihuolet nousevat jo kauppareissuilla päällimmäisiksi asioiksi.” (HS pääkirjoitus 30.10.-22).
Olemmeko jo turtuneet, kun samaa sotaa riittää ja riittää ja olemme lukeneet siitä ja katselleet uutiskatsauksia joka päivä? Heti sodan puhjettua osasimme ajatella hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan kansan kärsimyksiä, tuskaa, hätää, kuolemaa. Ja myös tuntea pelkoa tulevaisuudesta. Suomessakin oli heti valtava määrä ihmisiä, jotka lähettivät apua, rahakeräykset tuottivat hyvin.
Miksi auttamisen into alkaa hiipua, vaikka avun tarve vain kasvaa? Miten voisimme ylläpitää ja voimistaakin sitä alussa mainittua sympatiaa? Ongelmana on, että tunnemme Ukrainaa ja Ukrainan ihmisiä hävettävän huonosti. Maa on kokonaan Euroopan puolella olevista valtioista alaltaan Euroopan suurin maa!
Ukrainan kansa ei saisi olla meille tuntematon, hahmoton joukko ihmisiä. Toki saamme kuvauksia yksittäisistä henkilöistä, perheistä, sotilaista. Mutta millaisia maisemia he katselevat kotimaassaan, miten retkeilevät, millaisia ruokia syövät, miten urheilevat, millaiset ovat heidän koulunsa ja millaiset laivansa, ja miten he laulavat? Millaista kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta on Ukrainassa?
Olen henkilökohtaisesti yrittänyt perehtyä Ukrainan taiteeseen ja ukrainalaisten taiteilijoiden teoksiin. Olen eri paikkakunnilla pitänyt aiheesta esitelmiä, ja tulen myös Orivedelle. Aika rohkeaa koettaa yhdessä ainoassa luennossa kertoa suuren maan taiteesta, sekä vanhasta että nykyisestä, mutta jostain on aloitettava.
Toivon, että kaikilla ihmisillä ja myös medialla lisääntyy kiinnostus tätä olemassaolostaan kamppailevaa maata ja kansaa kohtaan, kiinnostus todellisella inhimillisellä tasolla. Kerrotaan toisillemme, mitä tiedämme ja tunnemme. Aivan pienet arkisetkin väläykset auttavat näkemään näiden ihmisten kasvot. Ja silloin, näin uskon, kasvaa lämmin tunne naisia, lapsia, miehiä kohtaan.
Emmekä unohda heitä.
Keijo Koivula
FM, Kangasala
