Oriveden Nuottakulmalla, Pinkarissa, 21.12.1936 syntynyt ja valtaosan elämästään asunut maanviljelijä-uittomies Matti Lahtinen kuoli 10. tammikuuta Oriveden terveyskeskuksen sairaalassa, jonne hänet oli siirretty loppiaisena Särkänkodilta. Särkänkodilla Matti asui viime kesän alusta, kun asuminen ei enää luonnistunut kotioloissa Lepovainiossa.
Matti oli maatilan poika. Perheeseen kuuluivat Lauri-isä, Kerttu-äiti, Matti, Sinikka-sisko ja Juhani-veli. Maatilan työt tulivat Matille tutuiksi pienestä pitäen. Hän hakkasi hakotarhassa kassaralla hakoja kuivikkeiksi lehmille ja saattoi lehmiä Eräjärventietä Hullunjärvenniitylle hakien ne illalla takaisin lypsettäväksi.
Mielenkiintoista seurattavaa oli, kun aikuiset nostivat Nuottajärvestä jäitä hevosen vetämällä reellä suuliin purujen alle tai kun käsin veivattavalla kasmasiinilla puitiin ruumenia jyvistä. Isä teki pelto- ja metsätyöt hevosella, äiti hoiti lehmät. Kun isä niitti Nuottajärvestä kaislaa lehmänrehuksi, saattoi Matti-poika kevyenä juosta kelluvan kaislamaton päällä molskahtamatta järveen.
Matti pääsi viisitoistavuotiaana ensimmäiseen kesätyöhönsä, kun Nokia-Yhtiöllä työnjohtajana työskennellyt Hugo-setä pestasi hänet olympiakesänä Venehjoelle ja Onnistaipaleen Taipaleenjoelle uittopojaksi. Matti kulki töihin polkupyörällä. Pitkävartinen keksi oli sidottu pyöränrunkoon kiinni.
Luikertelevalla Taipaleenjoelle otvattiin tukeilla ulkokurveja, etteivät uitettavat puut jumittuneet rantaan sumaksi. Vonkamies antoi keksillä puille tarvittaessa kyytiä.
Sotaväestä ei rampattu lomilla, Mattikin pääsi vain kerran kotikulmilla käymään
Matin sotaväkiaika vuonna 1956 Kouvolassa viestijoukoissa kesti 330 vuorokautta. Silloin ei rampattu lomilla. Matti pääsi koko aikana kotilomille Orivedelle vain kerran! Matti erikoistui radistiksi ja osasi morse-aakkoset ulkoa vanhoilla päivilläänkin. Siviiliin hän pääsi korpraalina.
Matti oli kerinnyt olla ennen sotaväkeä töissä myös metsänkylvössä, kivilouhimolla ja Oriveden asemalla kuormaamassa koivuhalkoja höyryvetureihin. Hän tekikin ikänsä fyysistä työtä.
Työ, jota Matti eniten muisteli, oli metsä- ja uittotyö.
– Tunsin kaikki Oriveden ja Juupajoen mettät, Matti kertoi.
Hän pääsi aikuisiällä vakinaiseen palkkatyöhön Nokia-Yhtiölle. Kulku työkohteisiin kävi kauramoottorilla eli polkupyörällä. Matti hankki sittemmin Kuplavolkkarin, mutta vaihtoi sen ”mopetiin”, kun Kupla sattui kerran karkaamaan käsistä metsähallituksen puolelle Enokunnan mutkamäissä.
Metsäkaupat tehtiin pystykaupoilla. Matti oli mittaporukassa. Varsinaisia metsäautoteitä ei juurikaan ollut. Niiden asiaa ajoivat polannetiet, joilta raivattiin kivet ja juurakot ”tynamiitillä”. Matilla oli panostajan paperit. Selässä kuljetettava porakone kantolaitteineen painoi 30 kiloa.
Pehmeillä alueilla, esimerkiksi soistumilla, jäädytettiin polannetiet pakkassäällä kantaviksi ruiskuttamalla vettä traktorilla vedettävästä, isosta, puisesta laatikosta. Se täytettiin pumpulla järvestä.
Kopansalmen tukikohta itsestäänselvä paikka uittomuseolle
Talvella kaadetut puut ajettiin puro- ja jokivarsiin. Kun kevät koitti, alkoi uitto, Matin mielityö. Yhtiö uitti puuta puro- ja jokiuittona erityisesti Juupajoen Kopsamolta Pitkäjärven Heikkilän jokisuuhun ja edelleen Kopansalmeen. Siellä oli järeä laituri, jolla poikkesivat höyrylaivatkin. Puutavara niputettiin ja uitettiin tookina Kaivannon kautta Nokialle. Nokialla oli oma Panu-laiva, jonka kapteeniksikin Matti olisi päässyt, vaan ei halunnut keluvenehommista pois.
Yhtiö rakensi Kopansalmeen, Ketolanrantaan, vuonna 1951 uittotukikohdan, kaksikerroksisen, ison puurakennuksen. Kun vuonna 2006 perustin sinne Uittomuseon vanhoista uiton esineistä, kutsuin paikalle itseoikeutetusti Matin. Hän kertoi esineiden nimet ja käyttötarkoituksen. Tallensin tarinat.
Matin uittoreviirejä olivat Längelmävesi, erityisesti Koljonselän puoli Länkipohjaan asti, mutta myös Kangasalan Vesijärvi. Työparina oli vanha uittokonkari, Ville ”Karriparta” Heikkilä. Matti ei tupakoinut, mutta Villellä oli suupielessä aina Saimaa tai Työmies, pyhätupakkina taas Vihreä Nortti.
Eväinä uittomiehillä oli ruisleipää, voita, hampparinväärää, kauppa-autolta ostettu limunaatiakin. Maitoa ostettiin rantojen maatiloilta. Onkiessa parhaat ahvenpaikat olivat puunippujen alla.
Karanneita tukkeja kerättiin kokoon kaksi vuorokautta myterin jälkeen
Kerran jouduttiin odottamaan Koljon pohjoismyterissä kolmatta päivää saaren suojassa myrskyn laantumista. Lautta oli kiinnitetty rantapuihin. Vesijärvellä taas hajotti myrsky lautan. Matilta ja työkaverilta meni 48 tuntia yhteen menoon saada karanneet tukit taas poomien sisään.
– Ei voitu lähteä kotiinkaan, kuka muu ne puut olisi kerännyt kuin me, Matti perusteli.
Rönnissä pidettiin 60-luvulla tukkilaiskisoja, joissa oli sestomista ja yhtiöiden välistä soutukilpailua. Nokia-Yhtiö lainasi Rönniin kesän -62 suureen Tervasouviin uivan lautan, moikan. Palkkioksi meni iso tynnyrillinen tervaa. Eräänä talvena Matti ja työkaverinsa sahasivat ”Jonssereeteilla”, moottorisahoilla, Kopansalmesta Rönninsalmeen jäihin 800 metriä pitkän ja kahdeksan metriä leveän kaistaleen.
Uittorakennuksella huollettiin työvehkeet, pitsattiin köydenpäitä, tervattiin teräsvaijerit, uittolenkit ja keluveneet. Loppusyksyllä raskaat veneet vinssattiin rantavedestä yläkertaan talvisäilöön laskusiltaa pitkin käsin veivattavalla vinssillä.
Uittomiehillä oli ruista ranteessa
Kun Kopansalmi suljettiin, siirtyi Matti loppuajaksi Karppiin. Karriparta oli päässyt jo eläkkeelle, mutta tuli työpaikalle vanhasta muistista; viihtyi siellä niin hyvin. Uittomiehillä oli kovan fyysisen työn ansiosta ruista ranteessa.
– Karpissa meillä oli pitkäköytiset voimistelurenkaat kattoon kiinnitettynä. Hypähdettiin renkaille roikkumaan, vedettiin ja punnerrettiin ittemme ylös niin että jalat osotti kohtisuoraan ylös kattoa kohti. Sitä kutsuttiin Voimanostoksi, Matti kertoi.
Matti jatkoi Lauri-isänsä kuoltua Pinkarin isäntänä. Isän Peikko-hevosen tilalle hankittiin traktori peräkärryineen, aurat ja leikkuupuimuri. Matti joutui sadekesinä korjaamaan tulvivalta tienvarsipellolta kaurat seipäille. Hän kertoi tehneensä kerran yhdessä päivässä yksin sata heinäseipäällistä heinää, normaalin uittotyöpäivän jälkeen!
Puunkuljetus siirtyi lopulta kumipyörille. Loppui Längelmäveden uitto.
Matti oli poikamies, joka tykkäsi kissoista. Matilla oli tapana pitää peräkamarissa valoja ja radiota päällä yötä päivää. Sisarusten lapset viihtyivät Matin seurassa. Lupa oli opetella autolla-ajoa ja peruutusta pihassa vanhalla Kuplavolkkarilla. Joskus paistettiin kovalla helteellä Kuplan konepellillä kananmuniakin.
Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Pinkari viikon asumattomana
Matti ei armeija-aikansa lisäksi juuri matkustellut. Kansakoulusta tehtiin sentään sotien jälkeen Helsingin-matka ja siskonpojan kanssa Tukholman-reissu 60-luvulla. Kerran Matti oli viikon Keskussairaalassa.
– Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Pinkari oli asumaton!
Kerttu-äidin kuoltua 1999 jäi Matti maatilanpidosta vapaaherraksi. Kirkonkyläreissut hoituivat Ladalla.
Matilla oli erinomainen muisti. Hän kävi kesäaikaan kylästelemässä lähes päivittäin. Matilla oli ollut kuulolaite jo 60-luvulta. Se ei haitannut tuttujen kesken, sillä Matti oli Kerttu-äitinsä tavoin kova puhumaan. Hän muisteli edesmenneitä kyläläisiä, vanhoja tapahtumia, pellavanliotusta ja tunnisti museoesineitä.
Autojen ulosajoista Eräjärventiellä riitti tarinaa. Likoahteenmäen ja Pinkarin välillä, parinsadan metrin matkalla, oli tien asvaltoinnin jälkeen vuonna 1967 Matin tietämän mukaan yli 40 autoa ajanut ulos, monet tanssi-iltana Pinkarin kaurahalmeeseen. Traktori sai aina olla hinausvalmiina. Kerran ilmestyi oven taakse mies, joka antoi edellispäivän hinauspalkkaa Matille – elävän kanan!
Matti muutti kotimäeltään loppuvuosiksi kylille, Lepovainioon vanhusten rivitaloasuntoon. Ennen niin riuskan työmiehen terveys oli kumaroittanut ryhtiä, jalkavaivat hankaloittaneet kävelyä. Potkukelkkarollalla Matti kuitenkin sinnitteli Kirkonmäelle haudoilla käymään, seurakunnan tilaisuuksiin ja kauppaostoksille. Oli mukava jäädä juttusille tuttujen kanssa.
Nuottakulman kyläpersoona viihtyi talvet metsissä ja kesät järvellä
Tapasin viimeisen kerran Mattia 87-vuotissyntymäpäivien merkeissä jouluaatonaattona Särkänkodilla. Hän Matti oli vuoteenomana, keskustelu ei enää luonnistunut vanhaan malliin. Kun tein lähtöä, hän rupesi yht’äkkiä hitaasti, hiljakseen puhelemaan:
– Nokia-Yhtiö oli aika suuri metsänostaja Oriveden seudulla. Moottorikelulla hinailtiin pikkulauttoja järvellä, tommottelle niputuspaikalle. Se oli aika laaja se järvi, Länkelmävesi. Kankasalle mentiin pitkälle, ja taas Länkelmäelle, Länkipohjaan. Talvella oli kaikellaista mettähommaa, nippujen ajoo. Keväästä syksyyn. Ensin mentiin jäältä veneellä järvelle. Sitten taas syksyllä viimeseen asti. Kun järvi jääty, vaihdettiin muunlaisiin, kevyempiin vehkeisiin. Se oli semmosta se Nokia-Yhtiön toiminta.
Matti Lahtinen siunattiin haudan lepoon 4. helmikuuta Oriveden Kaarikirkossa. Seurakuntakeskuksessa muisteltiin lämminhenkisesti Matin, Nuottakulman kyläpersoonan, elämänvaiheita Pinkarin isäntänä ja Längelmäveden uittomiehenä.
Esa Kallio
Kirjoittaja on Matti Lahtisen naapuri Oriveden Nuottakulmalta
