Kesälehden Vuoria ja nyppylöitä -sarjan jutussa Eräjärven Rappuvuorelta oli kalasääsken eli sääksen pesinnästä Rappuvuorella ja sen liepeillä epätarkkaa tietoa, samoin suojaetäisyyksistä.
Sääksille tehdyllä, pitkään aktiivisesti asutulla tekopesällä Kaakkojärven tuntumassa ei ollut toimintaa kesinä 2021 eikä 2022, koska kyseinen pesä oli pudonnut talvella 2021.
Alkukesästä 2021 sääkset olivat kuitenkin alkaneet rakentaa uutta pesää ravistuneesta tekopesästä noin 1,8 kilometriä länteen. Sääksipari olikin asettunut sinne pesimään viime keväänä.
Sääksisäätiön hallituksen puheenjohtaja Ilmari Häkkinen kävi toukokuussa 2022 paikan päällä toteamassa pesän olemassaolon ja havaitsi pesäpuun päällä lennelleen sääksiparin. Sitä on vaikea sanoa, onko näillä linnuilla yhteyttä Kaakkojärven pesälle. Pesinnän tuloksesta ei ole tietoa.
Johtopäätöksenään Häkkinen toteaa lausunnossaan, että pesäpuu ja sen latvassa sijaitsevan tekopesän rippeet ovat yhä kelvollisia sääksen pesintään, mutta se voi silti pysyä asumattomana vuosia, kuten vastaavissa tilanteissa on havaittu. Syystä tai toisesta linnut ovat Häkkisen mukaan vaihtaneet pesän paikkaa.
Suojaetäisyys vaihtelee eri toiminnoissa
Jutussa haastatellun Timo Laineen mielestä pesivän kalasääsken ja tällaisen toiminnan (louhinnan) väliin pitää jäädä vähintään kilometri matkaa. Tämä on Häkkisen mukaan suositus koskien tuulipuistoja.
– Metsäkeskuksen ohjeissa käytetään yleisesti 500 metrin suojaetäisyyttä pesälle metsän käsittelyssä. Louhintaan, kaavoituksen ja ranta-asutukseen ei ole erillistä suojaetäisyyttä määritelty, mutta tätä on lähtökohtaisesti sovellettu niissäkin, toki tapauskohtaisesti harkiten. Kuitenkin sääksiä pesii jopa ampumaratojen lähistöllä, noin puolen kilometrin etäisyydellä, Häkkinen sanoo.
Tipahtaneelta tekopesältä Kaakkojärvellä on vuorikin välissä suunnitellulle louhosalueelle päin ja matkaa 750 metriä. Matkaa haetulta louhosalueelta käytössä olevalle pesälle on myös lähes kaksi kilometriä, joten maininta pesinnän häiriintymisestä on Timo Laineen oma käsitys.
Ely-keskus joutuu lupahakemusten yhteydessä punnitsemaan etäisyyksiä ja pesäkohtaisia olosuhteita. Siksi tiedusteluja pesien asuttuna olosta tulee usein myös Sääksisäätiölle.
Useita kappaleita jutun alusta oli pudonnut pois
Jutun teksti myös katkeaa kesken lauseen paperilehdessä. Muutama kappale oli taittovaiheessa jäänyt kuvan alle piiloon, ja niiden puuttuminen haittaa jutun ymmärrettävyyttä.
Ensin Tauno Ahosen kertomaa:
”– Kesäisin mentiin marjaan Kurkivuoreen niin sanottua talvitietä Perkiön talon ohitse. Kurkivuoren pohjoispuolella oli vetinen alue, jota oli joskus vaikea ylittää. Siitä alkoikin jyrkähkö mäki, joka oli kauttaaltaan jarruiksi laitettujen olkien peitossa. Siitä oli talvella tuotu graniittilouhokselta kivireellä rakennuskiviä, muistelee viimeksi lähes 20 vuotta Keskusrikospoliisin rikospaikkatutkijana toiminut Ahonen. Hänen asuessaan kylällä ei vuoresta kiveä otettu.
Louhos oli lapsesta hyvin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi monenlaisia aarteita pikkupojalle kuten metallisia apukiiloja, eikä niiden rinnalla marjastus ollut kovin kiinnostavaa.
Louhosalueen oli 1920-luvulla vuokrannut Ala-Kuivaselta 50 vuodeksi kiviyrittäjä Heinonen Hämeenlinnasta. Kivet oli Ahosen mukaan talvisin ajettu Kuoresalmen rannalle, parisataa metriä illanpielestä. Siitä on saatettu viedä kiviä vesiteitsekin eteenpäin.”
Samoin nämä kappaleet jutun alkupäästä puuttuvat tai ovat katkenneet kesken lauseen:
”Viherlevä on värjännyt osan kivistä punaisiksi, ja samalla pinnalla elää kahta muutakin jäkälää. Kivissä näkyy myös hienoja ympyriäisjäkäliä, joissa voi erottaa ”vuosirenkaita”. Tämä jäkälälaji on nimeltään kaarrekarve.
Alhaalla kalliossa näkyy jyrkkiä halkeamia ja särmät ovat teräviä. Ylöspäin jatkettaessa siellä täällä erottuu rappumaisia kallionreunoja, joiden kulmat aika on pyöristänyt. Vihreän keskeltä erottuvat ”raput” ovat enimmäkseen melko matalia.
– Kuin luonnon oma amfiteatteri, sanoittaa mukaan lähtenyt luonnontuntija Esa Kallio näkymän.
Kohti vuoren lakea kiivetessä maasto muuttuu vihreämmäksi, ja paikalla kasvaa komea kalliomännikkö. Se on helppokulkuista, hoidettua talousmetsää ajalta, jolloin maaperää ei vielä myllätty hakkuiden jälkeen.
Ahosen mukaan sotien jälkeen Maanmittauslaitos rakensi Rappuvuoren korkeimmalle kohtaa noin 20-metrisen kolmiomittaustornin. Se kuitenkin lahosi jo vuosikymmeniä sitten.”
