Paljon puhutaan kouluasioista. Aletaan varhaiskasvatuksesta ja toisessa päässä toisen asteen koulutuksesta. Tärkeitä asioita. Tavoitteena on kasvattaa Suomeen tulevia sukupolvia, joiden ansiosta kansainvälinen menestyksemme on turvattu.
Meidän suurten ikäluokkien aikaan tuo kansainvälisyys ei ollut ihan niin tärkeässä roolissa, mutta eväitä elämään toki annettiin.
Itse muistan saaneeni kaksi tärkeää elämänohjetta Puharilan koulusta. Opettajamme Aili Jaakkola arvosti kovin kaunokirjoitusta. Minä olin sottaaja, siksi tulevaisuuteni oli vähintään sumea.
Kaunokirjoitus toteutettiin vain ja ainoastaan perinteisellä mustekynällä, ja siksihän tuli käsite ”musteentuhrija”. Kuulakärkikynät tulivat muotiin 1960-luvun vaihteessa, mutta niitä ei vielä siinä vaiheessa kouluumme hankittu.
Tuon aineen tärkeyttä Jaakkola selitti näin: ”Kun haette työpaikkaa, niin kauniilla käsialalla kirjoitettu todistusjäljennös huomataan työpaikassa”.
Ja toden totta: minä kirjoitin todistusjäljennöksen kaunolla hakiessani Jyki-tehtaan hitsauskurssille ja tulin myös valituksi. Nyt voin tunnustaa, että käytin kuulakärkikynää.
Toinen elämänohje oli: ”Mitä enemmän tekee työtä, sitä enemmän saa palkkaa”. Onhan se loogista eli näin pitäisi vieläkin olla.
Mutta kun lähdin työelämään, niin tämä ei ihan toiminut. 1970-luvun alussa oli monin paikoin palkan perusteena niin sanottu suora urakka. Eli homma oli hinnoiteltu laskennallisten tuntimäärien mukaan ja jos teki nopeammin, niin tienasi enemmään. Siis teoriassa.
Jos todella onnistui tienaamaan ”liikaa”, niin urakkahinnoittelija eli kellokalle tiputti urakkahintaa. Niinpä me juonikkaat työläiset hyvässä urakassa hidastelimme, ettei noin käy ja huonossa urakassa teimme homman laadullisesti rimaa hipoen.
Oliko noista elämänohjeista minulle hyötyä? Enpä tiedä.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
