Muinainen kesätie Hämeenlinnan ja Vaasan välillä kierteli harjuja ja kankaita pitkin. Orivedeltä Ruovedelle tämä ratsupolku kulki Siikakankaan ja Pohjankankaan kautta Kauttuun ja siitä harjuja myöden Ruoveden kirkolle.1600-luvulla tehtiin Ruoveden kesätiestä todellinen läpikulkutietie Ylä-Satakunnasta Pohjanmaalle, Tampereen seuduilta Uuteenkaarlepyyhyn.
Syksyllä 1681 Ruoveden siltavouti sai määräyksen huolehtia, että talonpojat seuraavan talven kuluessa rakentaisivat tieosuutensa Orivedelle niin, että ”kesällä voisi kiessuilla ja kärryillä päästä kunnolla perille”.
Ruhalan ja Kallenaution kestikievareiden välinen vanha maantie oli kuuluisa monestakin paikasta. Erityisesti ”Ryövärinruppi” ja Siikakankaalla Viheriäisennevaa kiertävä Pahavirsta.
Siikanevan reunalta torpan mökin suuruisesta vyörykivimöhkäleestä, kuten Zacharias Topelius sitä kuvasi, alkoi kolmen venäjänvirstan matkalla pahojen mäkien taival. Siankinkun ahde oli todellinen kärrymiesten kauhistus ja loppupäässä Hinkkalan mäki.
Tuo kansan Ollinkiveksi nimeämä siirtolohkare on historiansa ansiosta seudun arvokkaimpia ja ensimmäinen Suomessa rauhoitettu luontokohde.
Luonnonsuojelulaki tuli voimaan heinäkuussa 1923. Metsähallituksen hakemuksen perusteella Ollinkivi rauhoitettiin perjantaina 10. päivänä toukokuuta 1924. Tuo sata vuotta on kuitenkin lyhyt aika kiven historiaa.
Pahavirstaa useampaan kertaan kulkenut Topelius kertoo Talvi-iltain tarinoissa Ollinkivestä, kuinka ”tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä”.
Näin kiven menneisyydestä on, kuten muuallakin, syntynyt kansanuskomuksia. Yleisinä aiheina juuri jättiläisen tai paholaisen temmellykset. Aurikkovuoren pirusta kertoo Juhani Syrjäkin samannimisessä novellissaan.
Suuret näkyvällä paikalla sijainneet siirtolohkareet ovat kiinnostaneet paikallisia asukkaita, kuten tänään laajemmaltikin. Kivenjärkäleille annettiin nimiä, kuten lähellä sijaitsevalle Juupajoen, Oriveden ja Ruoveden rajapyykkinä palvelevalle Jaakonkivelle.
Liekö Ollinkivi saanut nimensä 1500-luvulla vaikuttaneelta kartografi Olaus Magnukselta, se jää arvoitukseksi.
Siirtokivet ovat muistomerkkejä jääkaudesta, jolloin liikkuvat jäämassat kuljettivat niihin tarttunutta kiviainesta pitkiäkin matkoja. Nuo puheet jättiläisestä eivät ole vain satua, vaan sen ajan maailmankuvan omaavien ihmisten selitys luonnonmullistukselle – jättiläinen on jääkausi.
Kertomuksia Pahavirstalta löytyy myös muista lehdistä kuin Helsingfors Tidningar 1850, Toholampi kuten Hämäläinen 1859, Neljä miestä ja neljä karhua. Tämän Herman Kallenaution rohkeudesta kertovan tarinan lisäksi löytyy lisää opinnäytetyöstä Johanna Kallenautio 2012, Kallenautio -Autiotilasta kestikievarimuseoksi.
Autoilla vaikeimmat mäet noustiin peruuttamalla, kunnes vuonna 1934 kantatie 66 oikaisun myötä Ollinkivikin jäi pois päätien varrelta. Vanha Ruovedentie Kallenautiosta Siikakankaalle on edelleen kuljettavissa talvella suksilla: suksisauvahan oli muinoin ”köyhän miehen hevonen”.
Jalkaisin voi nauttia Pahavirstan kesäisistä maisemista ja ihmisen käden jäljistä, vaikka kauniilla kivisillalla.
Henrikki Kappeli
Lähteet:
Henrikki Kappeli (2019): Topeliuksen Toholampi, Pirkanmaa (ykl 42.43)
Lauri Merisalo (Ruoveden Joulu 1973): Muistatteko vielä Pahanvirstan ja Siikasuon aapaa? s. 16 – 18.
