Koronaepidemia huolestuttaa. Tulevaisuus on epävarmaa ja uutiset kertovat jatkuvasti sairastuneista, kuolleista, rajoituksista, karanteeneist.
Epidemiaa on kestänyt jo vuoden ajan ja loppua ei näy. Rokotusten viivästyminen ja uuden virusmuunnoksen leviäminen saa mielen matalaksi. Maskin käyttö ahdistaa. Välillä tulee ihan toivoton olo kaiken keskellä.
”Kristus, kirkkauden toivo, valo elämämme, asut sydämissämme”.
Tämä laulu (Anni Kajos ja Heidi Simojoki: Kristus, kirkkauden toivo) soi mielessäni, kun mietin tätä hartauskirjoituksen aihetta. Vaikka elämä ahdistaisi koronan tai jonkin muun syyn takia, niin meillä on silti toivo, kirkkauden toivo. Jumala on kanssamme myös toivottomuuden ja pimeyden keskellä.
Maailmassa on monenlaista pimeyttä. On pahuutta, sairautta, kärsimystä ja kuolemaa. En itsekään osaa elää niin kuin haluaisin, vaan pimeyttä löytyy myös minusta. Olisinpa vaan sellainen uskon sankari, joka aina tahtoisi hyvää ja taistelisi pahaa vastaan! Olen kuitenkin usein laiska, toivoton ja ihan vaan itsekäs.
Kristus, kirkkauden toivo, antaa kuitenkin toivoa minullekin, toivottomalle. Jumalan voisi ajatella olevan kuin valtava aurinko. Jumala on pyhä, kirkkaus, polttava tuli. En pysty itse tällaisena vajavaisena ihmisenä lähestymään häntä. Jumala on kuitenkin rakkaus ja hän antoi oman poikansa syntyä tänne maailmaan ihmiseksi.
Jeesus eli ihmisenä ihan samalla tavalla kuin sinä tai minä, mutta hän toteutti myös Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa. Hän kuoli ristillä meidän pimeytemme ja meidän syntiemme tähden. Kolmantena päivänä hän nousi kuolleista ja voitti kuoleman sekä kaiken pahuuden vallan.
Jeesuksen voisi ajatella olevan kuin kynttilä, joka säteilee samaa kirkkautta kuin Jumala. Tämän kirkkauden äärellä saamme olla. Se valaisee lempeästi meidät, poistaa kaiken pimeyden, antaa sydämeen taivaallisen toivon.
Sunnuntaina on kynttilänpäivä. Sytytä silloin kynttilä, nauti sen tuomasta valosta ja muista, että meillä on toivo. Kristus, kirkkauden toivo, valaisee elämämme.
Kirsi Pesonen
luokanopettaja
