Kuperkeikasta tyhjyyteen oli tulla kohtalokas – nyt innokas polkupyöräilijä on kuntoutunut, noussut satulaan ja kannustaa kaikkia muitakin hyppäämään pyörän selkään

Anna-Maija Vuorinen
Anna-Maija Vuorinen pysähtyi kaksi vuotta sitten hänelle ja puolisolleen Martille tutun pyöräilylenkin varteen. Paikka on Enokunnantien varrella Kipontien alkupäässä. Pieni joki on Taipaleenjoki, joka keväällä oikein kuohuu. Kuva: Martti Vuorinen

Elokuu oli kääntynyt kohti loppuaan viime kesänä. Olin elämäni kunnossa, sillä olin juuri saanut täyteen 2 000 pyöräilykilometriä.

Olin pyöräillyt monta pitkää lenkkiä aviomieheni kanssa. Noin 100 kilometrin lenkit ovat meille mieluisimpia. Olemme yli seitsemänkymppisiä senioreita, mutta ajamme edelleen tavallisilla jalkajarrullisilla seitsemänvaihteisilla polkupyörillä.

Sitten yhtäkkiä elämäni muuttui kohtalokkaana yönä. Harhauduin unenpöpperöisenä vahingossa vessan sijasta kellarin rappuun.

Olen nyt kevään kynnyksellä tätä kirjoittaessani edelleen suunnattoman kiitollinen elämäni jatkoajasta, jonka sain pahasta tapaturmasta huolimatta. Olen usein miettinyt, miksi minulle kävi näin. Jokin tarkoitus sillä varmasti on.

Koin putoamisessani monta varjelusta. Jäin molemmat käteni loukanneena rappujen puoliväliin tasanteelle. En onneksi luisunut eteenpäin, koska silloin olisin voinut menehtyä osuessani kiveykseen.

Pääni säästyi, vaikka olin heittänyt kuperkeikan astuttuani tyhjään. Pää osui jakkaralla olleeseen mehutetrapakkaukseen, jonka tetrat rutistuivat ja vaimensivat törmäyksen. Rappusilla olleet jätepaperisäkit pehmensivät puolestaan kuperkeikkaani. Rojahdin ilmeisesti niiden päälle.

Kaikki muut paikat säästyivät paitsi kädet ja kylkiluut. Molemmat kädet rikkoutuivat. Oikeaan käteen tuli kaksi murtumaa ja vasempaan yksi. Mutta suurin kärsijä oli vasemman käden ranne. Käsi oli osunut lasipulloon ja se viilsi särkyessään ranteen auki katkaisten samalla jänteitä ja hermoja. Valtimo onneksi säästyi.

Vasemman käden kuntoutus jatkuu edelleen ja vasta ensi syksynä selviää, millaiseksi käsi jää.

Suojelusenkelini oli paikalla tapaturman sattuessa ja siitä olen Taivaan Isälle hyvin kiitollinen. Päiväni täyttyvät edelleen monista kuntoutuskerroista. Käyn myös fysioterapiassa. Ilman sitä en olisi yksin jaksanut kuntouttaa itseäni.

Rakas aviopuolisoni on ollut suurenmoinen tuki toipumisen päivinä. Varsinkin sairaalasta kotiutumisen jälkeen olin aika avuton ja tarvitsin paljon apua. Mieheni on pyyteettömästi auttanut minua kaikessa. Rakkaus kantaa vaikeuksienkin yli.

Viime päivinä olen ollut hurjan iloinen siitä, että pystyn jälleen pyöräilemään. Aluksi ajelen kodin lähettyvillä ja ajan edestakaisin erilaisia pikkulenkkejä. Keskustan ja lähialueiden korttelit käyvät entistä tutummiksi. Jos minulla on jokin kilometritavoite, täytän sen lopuksi vaikka kiertämällä Kaupungintaloa ympäri tarpeeksi monta kertaa.

Kannustankin nyt kaikkia niin nuoria kuin ikääntyneempiäkin hyppäämään polkupyörän selkään. Yläikärajaa ei ole, jos vain tasapaino on kunnossa.

Varovainen pitää olla. Olen huomannut usein, ettei kannata pitää oikeuksistaan kiinni, vaikka liikennesääntöjen mukaan minulla olisikin etuajo-oikeus. Antaa kiireisempien mennä, ainakin minulla on aikaa odottaa.

Pyöräily on upea kuntoilumuoto. Siinä eivät pikkukrempat tunnu. Kun ajelen pyörällä, selkä ei vihoittele, lonkat ovat tyytyväisiä eikä polven nivelrikko ilmaise mitenkään itseään.

Kaikkien ei tarvitse ajella pitkiä lenkkejä, vaikka itse niille jo kovasti halajan. Kaipaan tuttuja ja vähän vieraampiakin maisemia lenkeillämme. Kyllä rakkaassa kotimaassamme on hienoja näkymiä pelloille, vuorille, järville ja ovathan taajamatkin omalla tavallaan kiehtovia.

Toivon, että voin jälleen mieheni kanssa pyöräillä Juupajoelle, Ruovedelle, Kangasalle, Tampereelle (Teiskoon), entisen kotikuntani Längelmäen alueelle, Mänttä-Vilppulaan.

Anna-Maija Vuorinen

Kirjoittaja on intohimoinen polkupyöräilijä, joka on palannut satulan selkään kotona sattuneen tapaturman jälkeen.

Leave a Comment