Lukion ensimmäisenä päivänä meidät ohjattiin saliin, jossa sitten istuuduimme riveihin järjestetyille penkeille. Muutaman minuutin jälkeen rehtori astui salin edessä olevalle lavalle ja rupesi pitämään puhettaan.
Puhe meni aivan kuin olettaisi. Ensin toivotettiin uudet lukiolaiset tervetulleiksi, sitten käsiteltiin hieman koulun järjestyssääntöjä ja oppilaiden vastuita.
Rehtorin puheesta on nyt kulunut yli kaksi vuotta, enkä tosiaan muista ollenkaan sen kaikkia yksityiskohta. Yksi osa puheesta kuitenkin jäi päähäni pyörimään koko lukion ajaksi, ja varsinkin nyt, kolmosvuoden loppupäässä, sen tärkeys yhä ilmenee.
Puheessaan rehtori kertoi lukion ja vapaa-ajan tasapainosta. Hän kertoi opiskelijasta, jonka kanssa hän oli keskustellut koulunkäynnistä. Opiskelijalla oli ollut yhdeksän ja kymmenen keskiarvo lähes jokaisessa aineessa. Rehtori oli kysynyt opiskelijalta, mitä hän tekee vapaa-ajallaan.
Opiskelija ei ollut vastannut oikein mitään. Hän ei ollut tavannut ystäviään tai osallistunut mihinkään harrastustoimintaan. Hänen jokainen päivänsä oli kulunut opiskeluun. Rehtori kertoi, että lukiolaisen elämä ei saa olla vain ja ainoastaan opiskelua. Lukiolaisella täytyy olla elämä lukion ulkopuolella.
Ennen rehtorin puhetta pidin itseäni vielä yläkoululaisena, jumissa pakollisilla kursseilla, pakotettuna tekemään jokaisen tehtävän ja muistiinpanon. Lukiossa ollessani huomasin, että sainkin itse päättää millä kursseilla käyn ja kuinka paljon panostan eri aineisiin.
Minun ei tarvinnut enää pakosti tehdä jokaista tehtävää ja opettaja ei enää tuijottanut olkapään yli muistiinpanojen määrää. Jos minua ei kiinnostanut jokin aine, jätin sen pois. Jos en jaksanut tehdä läksyjä, ne jäivät tekemättä. Aloin itse päättämään miten käytän aikaani.
Hypätään nykypäivään. Olen nyt lukion kolmannella vuodella. Edessäni on lukion viimeinen koeviikko ja kevään ylioppilaskirjoitukset. Uusi haaste nostaa päätään ja rehtorin puhe syöksyy taas mieleen, sillä rehtori jatkoi puhettaan käsittelemällä burnoutia eli työuupumusta.
Uupumusta koin yhdeksännellä luokalla, kun en voinut vaikuttaa koulunkäyntiini mitenkään. Minun oli pakko vain jatkaa opiskelua ja yrittää selviytyä kaikista kokeista läpi.
Lukion kolmannen vuoden alussa koulunkäynti rupesi tuntumaan hieman haastavammalta. Oli vaikeaa motivoida itseäni opiskelemaan ja aamulla oli vaikeaa nousta sängystä. Tällä kertaa en kuitenkaan voinut vain yrittää selviytyä kokeista läpi. Jos nyt uupuisin, en jaksaisi lukea ylioppilaskokeisiin, ja siinäpä vasta olisi ongelma. Päätin siis tehdä asialle jotain.
Kevensin itse omaa työmäärääni karsimalla pois valinnaisia kursseja ja panostamalla hieman vähemmän niihin, joita jäi jäljelle. Tietysti kurssiarvosanat laskivat pikkuisen eikä kurssimerkintöjä kertynyt yhtä montaa, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut mäiskästä ylioppilaskirjoitukset täysin päin seinää.
Kurssien tiputtamisesta huolimatta minulla riittää vielä runsaasti kurssimerkintöjä päästäkseni läpi lukiosta. Tämä johtuu ainoastaan siitä, että kävin riittävästi kursseja läpi lukion ensimmäisenä ja toisena vuotena. Olkoon tämä opiksi tuleville lukiolaisille.
Hauska ajatella, että tärkein asia, jonka opin lukiossa ei liity mitenkään opiskeluun. En edes oppinut sitä oppitunnilla, vaan rehtorin tylsän monologin aikana. Mutta onneksi jaksoin kuunnella sitä enkä nukkunut pikaisia päiväunia sen aikaa. Olen kiitollinen itselleni siitä.
Rehtorin tarina oli simpukka, josta sain lukion tärkeimmän viisaudenhelmen: Opin arvostamaan omaa aikaani.
Enrico Decandia
Oriveden lukion hyvinvointiagentti
