Kun kirkkoa myydään, sydän onnahtaa oudosti. Järki selittää, että nehän ovat vain seiniä ja että sanaa voi saarnata missä tahansa. Mutta kirkko. Siellä oli turvallista ja valoisaa. Saatettiin rakkaat kasteelle, vihille ja viimeiselle portille. Siellä puhui Ikuinen Isä, ja armo säkenöi iankaikkisuuden ilmassa. Leipä ja viini. Yhteys ja veisuu.
Kun kirkkoa myydään, se kirpaisee. Teimmekö jotain väärin vai eikö ketään kiinnosta? Tiedämmekö, mitä teemme? Taasko yltäkylläisyytemme vei näkökykymme pelkkiin maallisiin?
Jeesus viipyili jo 12-vuotiaana temppelissä. Hän kyseli viisaita ja kertoi olevansa Isänsä talossa. Toisaalta Jeesus opetti, että temppeli onkin hänen oma ruumiinsa. Meidänkin kehomme on temppeli, jossa Pyhä Henki saa asua. Kirkko kulkee kätevästi mukana päivän töissä, lenkillä, ja sairaalasängyn vierellä.
Onko siis enää merkitystä seinillä, risteillä, maalauksilla ja urkupilleillä? On. Ristikattoinen talo on täytetty muistoilla, sanalla, rukouksella ja rakkaudella. Siellä asuu arkkitehdin kädenjälki, kirkkomaalarin sielun sivellin, säveltäjän, laulajan ja kuulijan sydän.
Mutta niin kuin rakas, liikkuva ihmistemppelimme kerran kuolee, kirkkorakennus rapistuu. Tulee sisäilmaongelma tai suhteettomat kunnossapitokustannukset. Joskus on aika sanoa ihmiselle tai temppelille haikeat hyvästit.
Oikea kirkko on ikuinen, sillä se on taivaallista työtä. Hesekielin kirja lupaa: ”Minä teen heidän kanssaan ikuisen liiton ja takaan heille rauhan. Minä teen heistä suuren kansan ja asetan pyhäkköni ikiajoiksi heidän keskelleen.”
Kirkon perustana on Kristus. Taattu rauha perustuu Kristuksen työhön ristillä, Jumalan rakkauteen ja anteeksiantamukseen. Siksi se ei koskaan häviä. Sillä perustalla edelleenkin innostutaan, rakennetaan, maalataan, ommellaan ja sävelletään.
Rakkaus synnyttää rakkautta ja luovuutta. Jossain kiivetään katolle ja kiinnitetään taas uusi risti paikoilleen.
Heini Kataja-Kantola
Kirjoittaja on runoileva perheenäiti, A-kanttori ja arjen ihmeistä innostuva kävelijä
