Seppo Knuuttila kirjoitti kolumnissaan (OS 13.5) näkemyksiä suomalaisten onnellisuudesta. Olen itsekin pariin lehteen kirjoittanut vähän samansuuntaisesti. Se, että Suomen kansa julistetaan maailman onnellisimmaksi, ei tosiaan tarkoita sitä, että joka ainoa olisi onnellinen. On meillä huono-osaisia, rikollisuutta, rasismia, yms. Meidän onnellisuutemme on tutkittu joillakin mittareilla ja sitten verrattu muihin kansoihin. Kyse on siis tilastotiedosta. Ja luetun ymmärtämisestä. Ei tosiaankaan huono-osaisen elämä paremmaksi muutu sillä tiedolla, että jossain muualla on vielä huonompaa. Eikä meidän tyytyväisten pidä mennä henkseleitä paukuttamaan huono-osaisen eteen – todistelemaan että keskimäärin meillä menee hyvin.
Kun olin Sepon kirjoituksen lukenut vielä uudelleenkin, niin puhelin soi. Soittaja halusi vain jutella kanssani ja olihan minulla aikaa. Hän kysyi:” ”Koskahan tämä kärsimys loppuu? Eikö olekin niin, että ihmisten kärsimys on ikuinen”? Minä siihen vastasin, että taitaa olla hyvin henkilökohtaista tuo. Joku voi kärsiä koko ajan, joku ei. Hän sitten halusi lukea raamatusta jonkun kohdan, ilmeisesti asiaan liittyvän. Minä keskeytin, että en ala siltä pohjalta keskustelemaan. Hän hyväksyi ja puhelumme loppui.
Kun olen pohdiskelevaa tyyppiä, niin jäin ajattelemaan, mitä tarkoittaa ikuinen kärsimys. Ymmärrän sairaudet, fyysiset ja psyykkiset, mutta jääköhän joku uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksensa takia jumiin ja kärsii, kun ei saa ymmärtäjiä vakaumukselleen? Eräs uskovainen tuttu oli huolissaan minun kuolemanjälkeisestä ajastani. Toivottavasti ei kärsimykseen asti mieti sitä. Poliittiset toisinajattelijat näkevät kaiken menevän koko ajan pieleen. Henkilökohtaisia vakaumuksia pitää muiden kunnioittaa, mutta kyllä vahvan vakaumuksen omaavan pitää itselleen olla armollinen. Muuten elämä on tosiaan ikuista kärsimystä.
Entä erilaiset kammot? Olen ollut havaitsevinani kammoa esimerkiksi ulkomaalaisia kohtaan. Erivärisiä, tai erilaisen kulttuurin tapaan pukeutuneita kohtaan. Hunnutettuja, yms. Tarkoitan tässä selvästi ilmenevää pelkoa, joka ei sellaisenaan rasismia olisi, mutta muuttuu siksi. Kai tämä nykyaika on sellaista, jota kaikki eivät kestä. Meille tulee pakolaisia ja muita maahanmuuttajia eri kulttuureista. Kinataan siitä, pitääkö sallia tämä vai ei. Asioita voidaan muilta osin ratkoa, mutta kammoa on vaikea hallita, saati poistaa. Itse olin lapsena ja vähän isompanakin susikammoinen. Liittyi lapsuuteeni, kun Längelmäellä kierteli susi 1953-54 vuosina. En saanut yksin mennä edes pissalle ulos. Enkä saanut rohkeutta tiedosta, että susi ei ole ihmisen kimppuun käynyt 1800-luvun jälkeen.
”Onko siitä yhteisestä pullosta jo puolet juotu, vai onko siinä sentään puolet vielä juomatta”? Tästähän on kysymys meidän asenteissamme. Minulle käy määritelmä, että olemme maailman onnellisin kansa. Osaan suhteuttaa sen näkemääni ja kokemaani todellisuuteen.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
