– Kun muutimme tänne vaarin kuoleman jälkeen vuonna 2018, meitä alkoi historiaihmisinä kiinnostaa paikallinen tehdashistoria. Käydessämme läpi, mitä kaikkea tilalta oikein löytyy, aitoista tuli vastaan siihen liittyvää vanhaa esineistöä, aloittaa Heini Rosenholm.
Hänen vaarinsa Aarno Vuolle-Apiala oli mukana Lauri Heinosen pienen kirjan ”Längelmäen harmaa kulta – Kovasinteollisuutta 1737–1994” (1994) teossa. Kirjaa löytyikin laatikollinen vaarin kotitalosta – vuonna 2016 otettua uutta painosta.
– Harmi, että vaarin kanssa nämä asiat eivät koskaan oikein tulleet puheeksi, vaan kaikki tieto oli haettava muualta. Vaarini vaarin Johan Helanderin perustama kovasinhiomo toimi kuitenkin vuodesta 1909 kolmen sukupolven ajan vuoteen 1968, lähes 60 vuotta.
Jo ennestään Myllyveden rannassa toimintaa ja asukkaita
Kuoreveden Suinulassa syntynyt Johan Helander (1869–1935) tuli Yrjölän talon isännäksi Vilkkilään 1894 suoritettuaan kolmevuotisen asevelvollisuuden, kerrotaan Heinosen kirjassa.
Hän perusti vuonna 1909 kovasinhiomonsa Myllyveden rantaan, Haukilahden tien varteen. Siitä muodostui oikea tehdaskylä, jossa jo ennestään toimivat mylly, saha ja pärehöylä. Lisäksi sinne oli rakennettu asuntoja työntekijöille.
Siellä toimi jopa länkipohjalaisen kauppiaan Toivo Vallinin kaupan jakelupiste, mikä säästi perheenemännät vaivalloisilta kauppamatkoilta päivittäistavaroiden hankinnassa. Sitä käyttivät myös myllymiehet ja sahatavaran ajajat.
– Ennen sitä Johan oli jo rakennuttanut tämän talon ja piharakennukset 1900-luvun alussa. Päärakennus valmistui vuonna 1902, kertovat tilalla nyt kaksin asuvat Heini ja miehensä Heikki Rosenholm.
– Edellinen päärakennus, josta ei ole edes kuvia, tuhoutui tulipalossa, kun koko Vilkkilän kylä paloi rajusti vuonna 1889. Tästä tilasta jäi vain yhden riihen sisäosa, Heini Rosenholm jatkaa.
Hiomot yleistyivät jo 1800-luvulla, mutta poikkeuksellisen Helanderin luomasta tehdasyhteisöstä tekee se, että siellä käytetty kivi louhittiin noin 20 kilometrin päässä ja se jouduttiin kuljettamaan hiomolle ensin hevosilla, myöhemmin kuorma-autoilla. Ylimääräiset kuljetuskustannukset eivät tietenkään parantaneet hiomon kannattavuutta.
Kun Johan Helander kuoli 1935, hänen vävynsä Emil Vuolle-Apiala tuli jatkamaan toimintaa Jämsästä, missä suku oli vaikuttanut. Emilin johtajakaudesta muistetaan innovatiivisuus, sillä hän kehitti poikansa kanssa toimivan kovasinkiven sahausmenetelmän.
Talon historiassa on paljon naisia, joiden miehet ovat osoittaneet erilaista toimeliaisuutta. Naiset ovat tässä historiankirjoituksessa jääneet aika lailla sivuosaan. Niin Johan, Emil kuin uusimpana Heikki Rosenholm ovat kaikki talon vävyjä.
Vieläkö muistelijoita mahtaa löytyä?
Heinosen kirjaan on kerätty historiatietoa kovasinteollisuuden vaiheista ja tehtailijoista, mutta muisteluaineistoa siinä ei ole. Heini Rosenholm onkin innostunut ajatuksesta jatkaa historiankirjoitusta ja koettaa saada luotua laajempi kokonaisuus.
Hän tahtoisi edetä kaikessa rauhassa, mutta ei parane olla liian verkkainen, jos haluaisi koota muistoja ja tarinoita 1950- ja 60-luvuilta. Asialla on jo kiire!
– Koko oman tilan kartoitus on ollut hidas prosessi, ja olemmehan vasta neljä vuotta tässä asuneet. Vasta nyt alan hiljalleen tietää, mitä kaikkea tavaraa ja papereita täällä on säilötty, Heini Rosenholm kuvailee.
Varastotilaa talossa ja ulkorakennuksissa on todella paljon, ja niitä on vähitellen käyty läpi. Kavereitakin on kutsuttu avuksi talkoisiin. Aineistoa löytynyt sieltä ja täältä, mutta se on vaatinut suoranaista salapoliisityötä, ja prosessi on vielä aika lailla kesken.
Ensimmäisenä konkreettisena juttuna historiaprojektissa pariskunta aikoo rekonstruoida taloon yhden huoneen muistuttamaan mahdollisimman tarkoin Johan Helanderin toimistoa. Alkuperäinen puhelin ja työpöytä ovat vielä tallella, samoin muuta esineistöä.
Muovimattoa revitään pois, mutta valokuvan taustalla näkyvää asekokoelmaa ei enää ole. Ehkä sen paikalle kootaan aiheeseen liittyviä valokuvia ja rakennetaan näin pikkuinen näyttelyhuone, mutta se on lähivuosien asia.
Instagramin kautta tavoitettu uusia ihmisiä ja saatu lisätietoa
Eikä Heini Rosenholm olisi Porissa opiskellut digitaalisen kulttuurin maisteri, ellei hän hyödyntäisi myös sosiaalista mediaa. Porin yliopistokeskuksessa toimiva Turyun yliopiston yksikkö on digitaalisen kulttuurin tutkimuksen edelläkävijöitä Suomessa. Samassa paikassa voi suorittaa myös Turun kauppakorkean ja Tampereen yliopiston alaisia opintoja.
– Sosiaalisessa mediassa minua kiinnostavat luovuus ja viestintä, ja olen yhdistänyt ne tähän historiajuttuun. Kun sain maisterin paperit ulos, perustin Instagram-tilin #vilkkilan_koskella, jolla on tarkoitus tuoda tätä historiaa esiin ja löytää myös lisää tietoa. Olenkin sen kautta saanut jo monia yhteydenottoja.
Heini Rosenholm lähti kertomaan kronologisesti sukunsa kovasinhiomon vaiheista, mutta kun hän helmi-maaliskuussa pääsi sisällissotaan asti, julkaisemiseen tuli pieni tauko. Venäjä aloitti oman sotansa Ukrainassa, ja se hämmensi kovasti.
Alkuvuodesta hän alkoi myös odottaa lasta, ja perhe on kasvamassa aivan näinä päivinä.
– Olenkin päättänyt, että jatkan kuvien julkaisua ja tarinoiden kertomista ensi keväänä samasta ajankohdasta, johon viimeksi jäin, hän kertoo. Tosin merkkimääräraja pakottaa tiivistämään ilmaisua.
Merkittävä tulonlähde ja sivuelinkeino jäänyt pellavan varjoon
Heini Rosenholmin mielestä on oikeastaan hämmästyttävää, miten vähän tästä teollisuudenhaarasta Längelmäellä puhutaan, vaikka se oli aikanaan merkittävä tulonlähde pitäjässä. Valtaosa tuotannosta meni vientiin, erityisesti laajalle Venäjänmaalle, mutta myös Keski-Eurooppaan ja Baltian maihin.
Olihan Heinosen kirjan mukaan ennen ensimmäistä maailmansotaa kaikkien hiomojen yhteinen tuotanto noin 1,6 miljoonaa kovasinkiveä vuosittain. Tästä oli tuloja paikkakunnalle silloisen hintatason mukaan noin 150 000 markkaa – merkittävä summa pienessä maatalousvaltaisessa pitäjässä ja toimeentulon tuoja huomattavalle osalle väestöä.
– Teollista kulttuuriperintöä ei tällä laidalla nähty niin merkittävänä. Västilässä sitä toki on tuotu esiin, mutta täällä on ollut pellava tärkein juttu ja sisällissodan tapahtumatkin menneet edelle, Heini Rosenholm hämmästelee.
Etikettejä löytynyt koko laatikollinen
Hän näyttää tutulta längelmäkeläiseltä saamiaan kovasinten etikettejä, joita on säilynyt koko laatikollinen.
Jokaisella tehtailijalla oli jo tuolloin oma logo, jossa oli valmistajan nimen lisäksi usein jokin eläin. Helanderilla se oli käärme, jolla haluttiin kuvata purevuutta ja terävyyttä, jollain toisella esimerkiksi kilpikonna.
Sota-ajat olivat ymmärrettävästi hankalia tälle teollisuudelle, kun vientimarkkinat tyrehtyivät. Vilkkilän hiomollekin kävi lopulta huonosti.
– Vaari joutui lopettamaan, kun tuotteille ei ollut enää menekkiä ja tuotanto ei kannattanut. Hän kehitti uusia tuotteita kuten pihalaattakivet ja hankki niille myyntiluvat, mutta sekään ei enää auttanut. Pihalaattakivet hyväksyttiin RT-kortiston tarvikeluetteloon 1967, mutta jo seuraavana vuonna toiminta päättyi, Heini Rosenholm tietää.
– Jälkikäteen arvioiden hiomot olisivat voineet tehdä enemmän yhteistyötä, ja tämä mainitaan myös Aamulehden tarkkailijan artikkelissa vuonna 1926. Yksi syy kovasintuotannon kuihtumiseen oli epäilemättä kova keskinäinen kilpailu, joka polki hintoja. Tuotteiden laadussa ei tiettävästi ollut sanomista. Myös kuljetukset olivat iso rasite varsinkin Vilkkilässä ja Leppäkoskella toimineille hiomoille, mutta toisaalta vesivoiman läheisyys oli välttämätöntä tuotannossa, hän erittelee.
Esineiden inventointi ja digitointi saatiin alkuun, jatkosta ei tietoa
Historia on Rosenholmeille harrastus ja elämäntapa. Uudet löydöt innostavat: esimerkiksi väentuvasta löytyi leimasimia, joilla oli leimattu kovasinlaatikoita, samoin pulloissa alkuperäistä mustetta.
– Nyt opiskelen metsätaloutta Sedun monimuotokoulutuksessa, koska metsät ovat tilan päätulonlähde ja niitä on hoidettava. Historiajuttu kulkee siinä rinnalla, Yrjölän tilan emäntä kuvailee tärkeysjärjestystä.
Heikki Rosenholm puolestaan viimeistelee kulttuurihistorian väitöskirjaansa Turun yliopistoon.
– Kun vuonna 2019 väitöskirja oli vasta alussa, enkä tehnyt sitä vielä niin intensiivisesti, oli hyvä tilanne, kun Turun yliopistosta saatiin tänne opiskelijoita inventoimaan, kuvaamaan ja digitoimaan esineistöä. Jatkostakin haaveiltiin, mutta korona pisti kaiken seis, ja jatko on täysin avoinna, jatkaa Heikki Rosenholm.
Puoliso kohottaa painavaa nelikulmaista kivistä kynttilänjalkaa, jonka pohjassa on punaisella maalilla tehty luettelointinumero. Sen ympäri kiertää kaiverrettuna Johan Helanderin nimi niin, että J on yksinään yhdellä kyljellä, ja sukunimi jaettu tavuittain muille tahoille.
