Isäni kävi työmatkalla Lontoossa. Kun matkalaukku viimein taas kotona aukesi, isä ojensi minulle poliisirekvisiittaa englantilaisittain – hienon mustan kypärän kiiltävällä kokardilla ja metalliset käsiraudat. Nämä olivat lapsuudessani hetken kalleimpia aarteitani.
Eräänä päivänä käsiraudat kuitenkin katosivat. Etsin niitä sisältä ja ulkoa. Matkastakaan ei ollut kulunut vielä kauaa, joten käsirautojen katoaminen oli merkillepantavaa ja huoleni todellinen. En oikein osannut luovuttaakaan, vaan kolusin kaikki mahdolliset sopet, missä muistin kulkeneeni rautojen kanssa. Lyyhistyin lopulta lohduttomana pihakivelle.
Siinä ihmetellessäni mahdottomuutta, ristin vaistomaisesti käteni ja sopersin rukouksen. Rukous oli hätähuuto Jumalan puoleen. Se oli myös mitä vannottavin pyyntö, että käsiraudat olisivat pian taas luonani.
Nousin kiveltä ja otin suunnan. En päättämällä, vaan jalkojeni johdattamana. Kuljin melko kauas pihastamme läheiselle niitylle. Siellä, sattumanvaraisessa kohtaa, niittyheinien seasta pilkisti kypärän kokoinen kivi. Käänsin sen kumolleen kyseenalaistamatta toiminnon tarpeellisuutta.
Oudoksuttavinta tässä lienee se, että kiven alta pilkisti käsirautani. Ne lojuivat puolittain saveen painautuneina, kiven liiskaamina silmieni alla. Kun jotain on kauan kaivannut ja tuskastumiseen asti etsinyt, löytämisen hetkeä on vaikea vastaanottaa osaksi todellisuutta. Nyt osasin vain tuijottaa kiiltäviä käsirautoja savikon seassa. Rukous oli ikään kuin vielä jatkunut matkallani kivelle ja päättynyt pieneen ihmeeseen.
Kuulin myöhemmin, että naapurin perhepäivähoidossa ollut poika oli käynyt anastamassa käsiraudat hiekkalaatikkoni kulmalta. Raudat olivat kulkeneet hänen matkassaan puolen päivää, kunnes hän oli tullut varkaudessaan katumapäälle. Lapsen logiikalla käsirautojen palauttaminen anastuspaikkaan ei ollut kuitenkaan käynyt vaihtoehdoksi, vaan todistusaineisto oli hävitettävä. Niinpä poika oli käynyt läheisellä niityllä kääntymässä. Tämän hän oli tunnustanut hoitotädilleen, ja sen ettei muistanut enää missä kivi oli. Kun hoitotäti kääntyi myöhemmin pahoitellen puoleeni, lohdutin ettei käsirautoja ole tarvetta enää etsiä – ne ovat minulla.
Raudat ovat sittemmin kuluneet leikeissä loppuun ja päätyneet romumetallina roskiin. En sitä surkuttele. Tärkeämpääkin on jäänyt tallelle ja läikähtelemään sydänalaani. Tuliaiset Lontoosta muuttuivat kerran tuliaisiksi taivaasta. Sain todistaa pientä ihmettä. Ja taivastuliaisia ei kukaan meiltä riistä.
Antti Kulmala
Kirjoittaja on tamperelainen diakoni, joka elää ruuhkavuosiaan, mutta kiirehtii hitaasti
